PÄIVYSTÄJIEN TUOLIT

Kiinnitän yksikön ilmoitustaululle uusia VLK-julisteita. Boulderointikerhoa oli pyydetty ja nyt sellainen oli saatu. Melko kallis kustantaa, mutta ei kaada laivaa, kun kerta yksiköissä tehtävä pullonkeräys tuottaa niin mukavasti rahaa.

-Mitä te voisitte tehdä, olisi uuden tuolin hankkiminen mulle, yksikön päivystäjä huikkaa pöytänsä takaa.

Kaikki varusmiehet ovat koulutuksessa. Yksikön käytävän päädyn ikkunan läpi siivilöityy auringonvalo valaisemaan käytävässä leijuvaa pölyä. Olemme kahden. Olikohan tämä uusi tuoli joku vitsi?

-Aijaa. Mikä vika siinä tuolissa on? kysyn päivystäjältä.

-Tää on rikki! Mähän istun täällä takana seinää vasten, jotta tää selkänoja pysyis pystyssä. Sit tää päätuki on teipattu kiinni eikä nää pyörät pyöri.

Päivystäjä nousee tuolistaan ja katson vanhaa toimistomallista työtuolia. Tuolin pehmusteet pursuavat istuinosasta. Selkänoja on tosiaan aivan irti.

-Mä oon tällä viikolla istunu tässä tasapainoilleen jo kohta 30 tuntia. Oon iloinen, että on ees tää, kun 2. jk:ssa päivystäjällä on vaan jäkki.

Ongelman laajuus valkenee minulle vähitellen. Minua alkaa aavistuksen nolostuttaa, että juuri viime viikolla kärräsimme toimikunnan omalle toimistolle esikunnasta hakemiamme iskemättömiä ergonomisia työtuoleja. Aina välillä pääsee se varusmiesten asia unohtumaan... Ei saa jäädä tuleen makaamaan.

-Kiitos! Kiitos! Hyvä, että avasit suusi! Mä tiiän paikan, josta näitä saa. Enkä ihmettele, ettei tämäkään asia oo noussu esiin, kun eihän skabut tossa istu ni eihän ne välitä.

-On tästä kyllä moneen kertaan vääpelille sanottu.

Iltapäivän aikana kiersin varuskunnan jokaisen yksikön läpi ja kävin itse koeistumassa jokaisen päivystäjän työtuolin. Kahta lukuunottamatta jokaikinen tuoli oli roskistasoa.

Mietin vaihtoehtoja asian hoitamiseksi kuntoon. Vääpeleillehän asiasta voisi kertoa. Jos ohitan heidät, kun asia kuuluu heille, saatan herättää pahaa verta ja aiheuttaa mustasukkaisuutta. Ihan sama, olisivat hoitaneet itse. Pataljoonatason kautta asiaan voisi saada vipinää. Äh, kauhean byrokraattista pienen asian tähden.

Sitten minulla välähtää. Joukko-osaston esikunnan huolto-osastolta löytyy se yksi noheva nuori yliluutnantti, joka varmasti antaisi käskyn käydä hakemassa uudet tuolit varastosta tai mistä niitä ikinä löytyykään.

Seuraavana aamuna olemme varapuheenjohtajan kanssa onnistuneet puijaamaan kuljetuskeskuksesta pakettiauton käyttöömme. Kurvaamme sillä täsmällisesti klo 8.00 aivan varuskuntaravintolan vieressä olevan pienen rakennuksen oven eteen. Ovi on auki, ja oven edessä pihalla on yksi yksinäinen työtuoli. Noheva yliluutnantti on jo paikalla.

Astumme sisään paikkaan, jonka nimi ei voi olla mikään muu kuin tuolivarasto. Kahdeksan metriä kertaa 25 metriä kokoinen tila on seiniä myöten täynnä erikuntoisia työtuoleja. En sano asiaa ääneen, mutta ihmettelen mielessäni, mikä on tämä organisaatio, joka katsoo hyödylliseksi pitää tällaista lämmitettyä tilaa tarpeettoman ja rikkinäisen tavaran loppusijoituspaikkana.

Työtuolien seasta yliluutnantti löytää meille useita oikein hyväkuntoisia työtuoleja. Yhdessä niistä on muovit päällä.

-Tässä on nyt yksitoista tuolia. Montako te tarvitsittekaan?

-Juu! Se yksitoista riittää jo tosi hyvin!

-No mut hyvä. Pankaa ovi kiinni, kun lähdette. Meillä alkaa ysiltä komentajan puhuttelu. Mä käyn vielä juoksemassa ennen sitä.

Sinne meni yliluutnantti. Kello oli 8.08.

-Noheva se on, toteamme toisillemme.